”Alakko nää mua?”

Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunne on tuttu monille ulkosuomalaisille.

koira.jpg

Minulla ei ole yhtään ystävää. Nimittäin belgialaista ystävää. Kun sanon tämän ääneen, mieleni valtaa epämääräinen häpeä. Kuten lapsi ilman kavereita, minäkin mietin, onkohan minussa jotain vikaa. 

Tiedän kyllä, että muutto uuteen maahan on ihmissuhteiden kannalta haastavaa. Koska lähdin rakkauden perässä Belgiaan, minulle riitti pitkään oma kumppani  – muita en osannut edes kaivata. Parisuhteen kupla piti sisällään vain minut ja mieheni. Samalla ajattelin, että ”jotakin” kautta omiakin ihmissuhteita löytyisi. Viimeistään sitten, kun ryhdyin aikuisopiskelijaksi paikalliseen kouluun. Tai kun saimme lapsen, sitten tutustuisin muihin vanhempiin.

Mutta niin vain ystävät loistavat poissaolollaan kuudentoista vuoden jälkeenkin. 

”I can’t find any friends”, muistan taannoin surkutelleeni terapeutilleni. Tähän hän vastasi viisaasti: ”You don’t find friends, you make them.” Eli ystävyys ei saavu etsimällä ja odottelemalla, vaan toimimalla aktiivisesti. Ihan kuten lapsuuteni Oulussa kierrettiin talosta toiseen ovikelloa soittaen. Oven avauduttua mentiin suoraan asiaan: ”Alakko nää mua?” Tuletko leikkimään kanssani? Jos vastaus oli kieltävä, eipä mitään. Siinä jo kiiruhdettiin seuraavan ovelle. Joskus nappasi, joskus ei.  

Mutta entä jos ystävyyksiä ei ala muodostua edes tietoisista yrityksistä huolimatta?  

Itse olen pyrkinyt päivittämään käsityksiäni ystävyydestä. Belgialaiselle miehelleni kaikki tuttavat ja tutun tutut ovat ”ystäviä”. Kaltaistani pohjoisen kasvattia moinen kepeys kauhistuttaa. Eikö ystävyyden kuuluisi olla syvällistä? Tätä sielujen sympatiaa odotellessani ohitseni kulkee ehkä montakin tuttavaa, joiden seurassa voisi viettää mukavia hetkiä. Vähempikin saattaisi riitää.  

Omaa osuutta on hyvä pohtia, mutta itsesyyttelyiden puoleen ei kannata kallistua. Kun määrätietoiset jutteluyritykseni kouluportilla eivät tuottaneet tulosta pitkänkään ajan jälkeen, annoin itselleni luvan luovuttaa.  

Kuten parisuhteeseen, myös kaverisuhteisiin tarvitaan kaksi. Syvällä ranskankielisessä Belgiassa ollaan uusien ihmisten suhteen varautuneita. Se heille sallittakoon: historia on koulinut tätäkin kansaa kovalla kädellä. Sinnikäs kannattaa olla, mutta väkisin ei tarvitse puskea. 

Ulkosuomalaisena luulin pitkään, että koto-Suomessa ”kaikki muut” tapailevat ystäviään tuon tuosta ja heidän elämänsä on täynnä mielenkiintoisia kekkereitä. Korjattakoon nyt tämäkin sitkeä harha: näin ei tietenkään oikeasti ole. Ruuhkavuodet ja työstressi imevät useimpien mehut niin, ettei voimia riitä ihmissuhteiden ylläpitämiseen. Elämme aikaa, jolloin kavereita nähdään lähinnä somessa. ”Naamakaverit” ovat korvanneet vanhanaikaisen ystävyyden. En ole yksinäisyyteni kanssa yksin. 

En tiedä, tekisikö belgialainen ystävä elämästäni täydempää. Sen kuitenkin tiedän, että yksinäisyyden ei tulisi olla häpeän aihe  – ei Suomessa eikä ulkomailla. 

Heli Suutari

Kirjoittaja on yksilö- ja pariterapeutti, joka työskentelee Brysselissä ulkosuomalaisten ja muiden ekspatriaattien parissa. Häneltä on julkaistu kirjat ”Kaikki kääntyy hyväksi – 365 ajatusta itsensä auttamisesta” (Atena 2019) ja ”Kaikki kääntyy hyväksi – Harjoituskirja” (Atena 2020). Suutarin kaksikulttuuriseen perheeseen kuuluvat aviomies Pierre ja tytär Ilona.