Mikä kulttuurishokki! – Mikä kulttuurishokki?

Kulttuurishokki-käsitteen esitteli ensimmäistä kertaa kanadansuomalainen Kalervo Oberg 1950-luvulla. Käsitteeseen yhdistetään useimmiten U- tai W-kirjaimen muotoinen diagrammi, joka kuvaa kulttuurishokkiin liitettyä tunteiden vuoristorataa. Oberg jakoi kulttuurishokin kokemuksen neljään eri vaiheeseen: kuherruskuukausi, pudotus ensihuuman jälkeen, mukautuminen ja sopeutuminen.

Käänteisestä kulttuurishokista puhutaan silloin, kun uuteen kulttuuriin on sopeuduttu siinä määrin, että shokki koetaan vanhaan kotimaahan palatessa.  Oberg kuvasi vaiheita ajallisen tarkasti, mutta sittemmin useat tutkijat ovat kyseenalaistaneet sekä käsitteen että siihen liittyvät käyrämallit. Epäilemättä kulttuurishokkia esiintyy, mutta terminä se ei perustu tieteeseen, vaan tunteisiin.

Kulttuurishokki-käsitettä käytetään usein hyvin laveasti kuvaamaan erilaisia reaktioita ja asenteita. Usein tunteen laukaisee jokin sinänsä vähäpätöinen asia, ja keskustelukanavilla riidellään siitä, onko oikeasti niin kamalaa, jos kohdemaassa ei olekaan suomalaista astiankuivauskaappia tai käsisuihkua. Hyvin pienikin asia voi laukaista voimakkaan tunnereaktion: oma elämä ei ole enää hallinnassa kuten aikaisemmin. Tiskikaapin puuttuminen voi johtaa siihen, että totutut, helpot (keittiö)rutiinit joutuu pohtimaan ja suunnittelemaan uusiksi, ja kyseenalaistamaan itsensä ja sen, mikä on “oikea” tapa tehdä asioita. Käsisuihkun puuttuminen johtaa yhteentörmäykseen hygieniakäsitteistä, ja voi saada aikaan inhoreaktion paikallisia tapoja kohtaan – riippumatta siitä, pitävätkö paikalliset omasta puhtaudestaan huolen. Yksinkertaiset asiat luovat tottumusta ja turvaa, ja kun näitä ei enää ole, muuttaja voi horjua koko identiteetiltään tietämättä ja ymmärtämättä itsekään syytä.

Vertaistuki vastalääkkeenä

Kuinka voi integroitua uuteen maahan kulttuurishokista selvittyä?

Kanadalaisen psykologi John W. Berryn akkulturaatioteoriassa esitetään, että onnistuneessa integraatiossa ihminen ei hylkää omaa kulttuuri-identiteettiään ja taustaansa (jolloin kyseessä olisi assimilaatio), vaan arvostaa sekä oman ryhmänsä kulttuuripiirteitä ja identiteettiä että vuorovaikutussuhteita muihin ryhmiin. Integraatio harvoin onnistuu täydellisesti kaikilla elämän osa-alueilla (perhe-elämä, työ, harrastukset) eikä sen välttämättä edes tarvitse – tärkeintä on ihmisen oma kokemus, ja se, että vastaanottava kulttuuri on myös valmis vuorovaikutukseen “vieraan” kanssa. Kieli on yksi integraatioon positiivisesti vaikuttava tekijä, mutta se ei ole yksinään avain.

Eniten integroitumiseen vaikuttaa oma asenne, kyky sietää monimerkityksisyyttä ja se, että kokee olevansa positiivisesti vastaanotettu. Yhteinen projekti, jossa ei ole hierarkiaeroja toimii paremmin kuin opettajalähtöinen kielikurssi. Hyväksytyksi ja vastaanotetuksi tulemisen kokemus antaa myös tarpeen ja halun oppia kielen, koska kieli toimii kontaktina ihmisiin. Oman kulttuuri-identiteetin säilyttämiseksi tarvitaan myös kontakteja ja ns. identiteettikanavia, joita ovat mm. mediat, yhdistykset tai yhteiset juhlat. Kulttuurishokin paras vastalääke on vertaistuki, etenkin joltain, joka on pidemmällä omassa kotoutumisprosessissaan, ja jolla on sekä negatiivisia että positiivisia kokemuksia.

Muumimukit ja muun maan mustikat

Olen asunut Suomen lisäksi eri pituisia aikoja kuudessa eri maassa, kolmessa niistä perheellisenä.

Nuorena opiskelijana ulkomaan kokemukset olivat nyt jälkeenpäin ajateltuna lähes pelkkää kuherruskuukautta. Näin ja koin ympäristön ja sen ihmiset ja tavat melkein poikkeuksetta ruusunpunaisten silmälasien läpi, sillä halu lähteä pois Suomesta ja etsiä oma identiteetti muualta olivat niin suuria.

Nyt reilun kuuden vuoden kokemuksella kolmen lapsen kanssa Saksassa alan tottua paikallisiin tapoihin ja osittain jopa ymmärtää niitä – vaikka ne ajoittain ajavat edelleen raivon tai epätoivon partaalle, enkä tunne kuuluvani ollenkaan joukkoon. Kieli, työ ja lasten laajat ystäväpiirit ja harrastukset ovat integroineet meidät tänne. Silti tarvitsemme aamupuuroa, muumimukeja ja Fazerin suklaata ainakin aika ajoin.

Monet vuodet ulkomailla ovat opettaneet uusia selviytymismalleja ja strategioita mahdollisesta kulttuurishokista toipumiseen sekä luovimaan sujuvasti eri kulttuurien välillä, poimimaan rusinat pullasta – tai ne muun maan mustikat piirakasta.

Hanna Guyot

Kirjoittaja on opiskellut ranskalaista filologiaa ja kouluttautunut Cultural Facilitatoriksi Saksassa. Hän on asunut vuodesta 2005 alkaen ensin Taipeissa, sitten Lissabonissa ja nykyään Ulmin seudulla eteläisessä Saksassa. Tällä hetkellä Hanna Guyot toimii aikuiskouluttajana, opettajana Suomi-koulussa sekä ohjaajana monikulttuuristen naisten ryhmässä.

Kuva: Hall, E. 1976