Muistan roska-astian kannen kovan kolahduksen ja kolkon kaiun kerrostalojen välissä. Miettimättä ajattelin, kuinka moni kuoli. Sitten muistin olevani Pasilassa – en enää Pakistanissa.
Menneen näkee paremmin, kun uusi on jo käsillä. Se, mitä jäi kaipaamaan, kirkastuu. Se, mistä joutui selviytymään, paljastuu. Jo koettu saa uusia sävyjä ja merkityksiä. Piilossa olleet tunteet nousevat pintaan. Tämä kaikki voi tapahtua jopa sellaisella voimalla, että hetkeen mikään ei tunnukaan miltään.
Englannista palattuamme kävelin kesäisessä järvimaisemassa. Tiesin, että tämä on kauneinta Suomea. Mutta en nähnyt kauneutta enkä tuntenut iloa.
Parisuhteessa kummallakin on oikeus omiin tunteisiinsa ja kokemuksiinsa, vaikka niistä kerrottaisiin vasta jälkikäteen.
Kummallakin on vastuu omasta tarinastaan; toisen tehtävä ei ole tehdä toista onnelliseksi. Yhdessä kohdataan se, minkä elämä kohdattavaksi antaa. Usein läsnäolo ja kuunteleminen riittävät.
Kumppanin erilaista tarinaa ei tarvitse pelästyä. Omaa tarinaa ei tarvitse muokata toiselle sopivaksi. Jokaisella perheenjäsenellä saa olla omanlaisensa kokemukset. Parhaimmillaan perheen yhteinen tarina on erilaisista kokemuksista rikas, moniääninen. Tarina, jossa kuuluu jokaisen ääni.
Sellainen tarina on totta.
Muutamia kysymyksiä tarinan sanoittamisen avuksi:
- Mitä jäin kaipaamaan? Mitä kaikkea sain?
- Mihin petyin? Mistä jouduin selviytymään?
- Mitkä asiat osoittautuivat meidän voimavaroiksemme?
- Mitä olen oppinut? Mitä jään miettimään?
- Mikä minulle, sinulle ja meille oli tärkeää? Mikä olisi ollut tärkeää?
- Mitä suomalaisuus merkitsi minulle ennen? Mitä se merkitsee nyt?
Sini Rantakari
Kirjoittaja on pari- ja perhepsykoterapeutti, vaimo ja neljän lapsen äiti. Hän on asunut miehen työn viemänä vauvaperheenä Pakistanissa ja koululaisten kanssa Englannissa.
Kuva: Lance Grandahl/Unsplash